22/7

Jotkin päivät muistetaan aina. Muistan itse kymmenenvuotiaana New Yorkin terrori-iskut ja sen, miten toisen lentokoneen iskeytyminen näkyi suorana tv:ssä. Olin 22.7 töissä iltavuorossa ja äiti soitti puoli yhdeksän aikoihin, että Oslossa on räjähtänyt. Menin kotiin, avasin koneen ja vietin illan sen ääressä lukien yhä kamalampia yksityiskohtia.

Norjalaisille 22/7 on 11/9. Tapahtuma, jota kukaan ei uskonut koskaan tapahtuvan. Norwegian life and society-professorini mukaan terroi-isku/massamurha/mikälie oli kuin natsimiehitys: asia, joka ei pitänyt olla mahdollinen puolueettomana pysyttelevässä Norjassa. Vaikka professorini mukaan ensimmäinen mielikuva norjalaisille, että kyseessä olisi ollut ääri-islamistit, totuus oli jopa järkyttävämpi. Vuosi 1905, itsenäistymisvuosi, oli kuulemma Norjan historian tärkein vuosi- viime heinäkuuhun asti.

Itse olen saanut kuvan, että natsimiehitys toisen maailmansodan aikana oli norjalaisille samanlainen kokemus kuin Talvisota suomalaisille. Kansakunnan yhdistäjä ja eräänlainen itsenäisyyden oikeuttaja. En usko, että heinäkuun tapahtumat masentavat norjalaiset, jokainen on voinut uutisissa nähdä sen yhteisöllisyyden vaikutelman,  mikä norjalaisista huokuu. En tiedä, johtuuko se Nobelin rauhanpalkinnosta vai mistä, mutta norjalaiset tuntuvat hyvin oikeudentuntoisilta ihmisiltä, jotka aivan vilpittömästi uskovat tekevänsä esimerkiksi NATOssa parhaansa maailman eteen. Tietty vilpittömyys ja usko omaan tekemiseen näkyy ehkä myös siinä, että molemmat tragediat olivat täysiä yllätyksiä norjalaisille.

Seurasin lähetystä oikeudenkäynnistä hiukan, ja lähdin sen loputtua kaupungille. En ollut tajunnut, että oikeustalo oli juuri se rakennus, samassa rakennuksessa sijaitsee nimittäin mukavan näköinen kahvila ja portailla näkee usien skeittareita. Otin ratikan yliopistolle, joka ajaa oikeustalon edestä, kun oikeudenkäynti oli jo ohi. Pihalla oli puolisenkymmentä tv-autoa, valoja ja toimittaja puhumassa kameraan. Portailla skeittasi 15-vuotiaita.

Thanks

Toissapäiväisen kiitospäivän vieton kunniaksi muutamia asioita, joista olen kiitollinen.

Perhe, täysi maha,cola zero, Pasila, enää yksi tentti jäljellä, bussilinja 31, international coffee hour (ilmaista teetä ja keksejä kera iloisten tanskalaisten), ihmiset Oslossa, ilmainen koulutus ja opintotuki (vaikka sen indeksiin sitominen olisi kyllä enemmän kuin mukavaa), yliopisto (mikä ihana tekosyy), avoin kesä, asunto Suomessa, ruokakauppa kulman takana, markkinat, ilmaiset museosunnuntait, Norjan haukuttua paremmat ilmat.

Brianin täyttämistä.

Mutta itse kiitospäivään. Olen  kiitollinen siitä, että ystäväpiiriin kuuluu amerikkalainen, koska ruokaöverien vetäminen on aina mukava asia. Ruokapöytään saatiin lähes täydellinen kiitospäivän illalinen perunamuusseineen, bataattimuusseineen, porkkanoineen, papuineen, rasvassa paistettuine maisseineen sekä tietenkin Brian, täytetty kanamme. Normaalistihan kiitospäivä kuuluu nauttia kalkkunaa, mutta uskon, että pekonilla päällystetty kanamme oli kalkkunaa paljon herkullisempi. Lisänsä ruokapöytään toivat myös ranskalaistyyppinen tomaatti-juusto-salaatti sekä lisäkesalaatti maissilla.

Perunoita kuorimme pöydän ympärillä melkoisen kasan, ja allekirjoittanut tarmokkaasti survoi ne muussiksi. Perunamuussi oli taivaallista, siihen saattoi vaikuttaa se, että perunoiden sekaan hujahti täysmaitoa, juustoa, voita ja sourcreamia enemmän kuin perunoita.

Brian uunista tulon jälkeen.

Olin varma etten pystyisi ruuan jälkeen syömään enää mitään, mutta kun jälkiruokana oli kurpitsapiirakkaa, brownieseja, kahta erilaista jäätelöä, kermavaahtoa, emäntämme Lontoosta tuomia suklaakeksejä, suklaakarkkeja ja suklaalevyjä huomasin, että tilaa löytyy. Lähes kirjaimellisesti pyörimme alamäkeen takaisin metropysäkille.

Snakker du norsk?

Olin sellaisen naaivin ennakkokäsityksen vallassa että pääsisin tutustumaan norjalaisiin lukuisten muiden kansallisuuksien ohella. Valitettavasti ne norjalaiset,joiden kanssa olen jutellut ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Se on sääli, haluaisin puhua norjalaisten kanssa maastohiihdosta, mäkihypystä ja siitä, miltä tuntuu olla osa Skandinaviaa olematta kuitenkaan ruotsalainen.

Periaatteessa norjalaisten kanssa pitäisi olla helppo puhua; oletan että 90% heistä puhuu parempaa englantia kuin minä. Lisäksi olen saanut käsityksen, että norjalaiset ovat hyvin samanlaisia kuin suomalaiset, eli keskustelun luulisi sujuvan hyvin. Sorruin kuitenkin siihen tyypillisimpään vaihto-opiskelijan virheeseen: olen oleskellut muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Tämä on myös parantanut englanninkielen taitojani, mutta norjan harjoittelu taisi jäädä siihen yhteen kurssiin. Ne norjalaiset, joiden kanssa kommunikoin, rajoittuvat kassaihmisiin tai ruuhkassa törmäileviin ihmisiin, joten kommunikointi rajoittuu "nei,takk" ja "unnskyld" tasolle.

En ole koskaan ollut ns.kieli-ihmisiä, koulussa kielten tunneilla olin korkeintaan keskinkertainen, pakkoruotsin läpi ryömiminen oli jopa tuskaista, tosin osaltaan asenneongelman takia. Jälkiviisaana voi sanoa, että olisi kannattanut panostaa ruotsiinkin, kaikki kielitaito on plussaa, vaikka edeleenkin olen sitä mieltä, ettei se saatika norja niitä kaikkein hyödyllisimpiä olekaan.

Olin naurettavan ylpeä itsestäni, kun sain takaisin Pre colonial South Asia esseeni: vain muutamissa kohdissa kysymysmerkkejä ja vääriä aikamuotoja yllättävän vähän. Minulla, joka "olen aina ollut huono kielissä". Palan halusta lähettää esseen lukion englannin opettajalleni, joka varmaankin piti minua toivottomana tapauksena. Mutta niin vain täällä kirjoittelen esseitä Intian keskiajan yhteiskuntajärjestelmistä ja keskustelen elämän tarkoituksesta ja absurdeista unista englanniksi.

Jos siis ruudun siellä puolella on ihminen, joka miettii ettei voi lähteä maailmalle kielitaidon tai sen puutteen takia, niin sen varaan ei kannata päätöstä laskea. Lähes jokainen suomalainen ihminen osaa englantia, jopa hyvin verrattuna muun maalaisiin ihmisiin, kiitos peruskoulun. Jos sen suun vain saa avattua, yleensä sieltä myös kuuluu jotain järjerlistä. Toivon, että sama toimii myös norjan suhteen, haluaisin todella hyödyntää tiistaisia ja torstaisia heräämisiäni norjan kurssille.

Lopuksi netin kätköistä jotain, mikä sisältää kaiken, mitä tarvitsee tietää Norjasta ja norjalaisista: This is Norway. http://www.youtube.com/watch?v=ebqdwQzmSHM
(Hyvin suomalaista)

-5

Kuukausi jäljellä-pankkitilin puolesta erittäin hyvä asia, samoin jo todella odotan joulua ja lahjojen ostamista, mistä puolestaan pankkitili ei riemuitse.

Sen verran Oslosta malttoi poistua, että visiitti naaputimaahan onnistui. 14 tuntia Göteborgissa, niistä noin kuusi tuntia tyhjässä ostoskeskuksessa. Bussi takaisin Osloon ("kotiin") lähti puoli kolmelta aamuyöstä, oli hiukan väsynyttä porukkaa. Bussi Göteborgiin oli hieno, mustat istuimet käsinojilla, jalkatuilla, henkilökohtaisella pistorasioilla ja mahdollisuus ostaa kylmiä juomia ja lukea ilmaisia sanomalehtiä. Bussi takaisin oli sitten täynnä ihmisiä, tunkkainen, istuimet olivat kirjavat ja jalkatila ahdas, jaloilla kylmä ja haju paha vieressä sijaitsevan vessan ja tupakoivien ihmisten takia.

Mutta se Göteborg. Muistutti paljon Osloa, mutta vaikutti pienemmältä (hyvin todennäköisesti sen takia, että on pienempi). Ehdottomasti paras piirre kaupungissa oli puisto, joka oli myös eläintarha, ilmainen sellainen.

siellä oli saukkoja

...ja bambeja jotka haisivat kakalta

hirviperhe joka niinikään haisi

Arkkitehtuuria, joka voisi olla myös Karl Johans gatelta

Se, mikä jäi päällimmäisenä Göteborgista mieleen oli muutama epäystävällinen ihminen (mistä olen saanut käsityksen, että ruotsalaiset olisivat iloisia?) ja halvat hinnat. En olisi koskaan uskonut sekoavani ruotsalaisessa ruokakaupassa, mutta se pitää suhteuttaa siihen, että olen tottunut ostamaan ruokaa maassa, jossa maitopurkkikin maksaa yli kaksi euroa.  Ymmärrän nyt miksi norjalaiset suuntavat Ruotsiin ostoksille aivan kuten suomalaiset Viroon.

Kaikki on Ruotsissa hienompaa, roskiksetkin.

Norjan kielen koe on ohi ja melkein uskollan luvata sen läpäisseeni. Ensi viikolla luvassa olisi kolmen päivän take home examination, mikä tulee olemaan nätisti sanottuna tuskaa. Sen jälkeen enää Norwegian life and society toinen joulukuuta ja loput ajasta voin keskittyä itse asiaan. Ikävä tulee, kaupunkia ja ihmisiä, mutta toisaalta asunnosta on vuokran, remontin, likaisen keittiön, likaisen lattian (koska en omista kunnollisia siivousvälineitä) ja kylmyyden takia ihan mukava päästä eroon. Myös äidin ruokapadat houkuttavat (odotan saavani kävellä valmiiseen pöytään) ja liikunta, kunnon jumppa tai vaikka kuntosali, koska täällä ainoat aktiviteettini ovat olleet kävely, toisinaan bussiin spurttaaminen ja tanssiminen.

Mutta  mielelläni tänne jäisin. Paluu on jo suunnitteilla.

Marraskuu. Se tuli äkkiä.

Maistoin tänään ensimmäisen kerran ruskeaa juustoa (hävettävän myöhään, tiedän). Meistä ei tullut ystäviä, mutta olen maistanut pahempaakin. En uskalla sanoa mitään, sillä kyseessä on asia, joka jokaisen on koettava omalla makuaistillaan. Tunnen kuitenkin nyt olevani pikkuisen enemmän norjalainen. Sen puolesta puhuvat, kiitos isän, myös sujuva sanavarasto mäkihypystä ja hiihdosta, valitettavasti tosin vain suomeksi tai englanniksi. Viikon päästä odottaisi tosin sellainen hauskuus kuin norjan koe, jospa Bjorn Einar Romörenistä osaisi silloin kertoa myös ihan alkuperäiskielellä.

Matkalla Sogniin, T-banepysäkiltä ylioppilaskylään.

Kulhossa oli sipsejä ja korteilla kyllä ihan pelattiinkin.

Kuvat ovat parin viikon takaa illanvietosta ja sinne pääsystä. Pelasimme beerbongia (sitä jenkkileffoista tuttua peliä), tosin ihan vain vesilaseilla, mikä oli hyvä. Allekirjoittanut nimittäin onnistui kaatamaan kaksi lasia ja saamaan aikaan pienen tulvan. Todennäköisesti tuuletin liian innokkaasti ratkaisevan tärkeää osumaa.

Ja kuten huomaa, myös täällä on alkanut pimenemään. Viime kuukauden ajan sää oli todella hyvä, vietin huonommat viikonloput Bergenissä ja Berliinissä, mutta nyt viikon ajan on ollut aika harmaata.

Niin, taloni vieressä sijaisee rakennustyömaa.

Pimeys myös yllyttää taiteellisiin (....)kuvauksiin....

Karl Johans Gate kello 19.30

.

 

Vastapäinen, rakennusvaiheessa, oleva talo ja yksinäinen työmies. Kello noin 18.00.

Kaamoksen keskeltä terveisiä Suomeen, missä on varmasti vähintään yhtä pimeää. ( Tosin katselin tänään tilastoja, ja parin viime päivän aikan on ollut kymmeniä katsojia Venäjältä. Tarkoitaako VIF jotakin venäjäksi vai mitä ihmettä? Venäjälläkin on kyllä varmasti jossain suunnalla pimeää, eli terveisiä,сприечдом (mikä on kyllä väärin kirjoitettu tervetuloa) )

Ja pohdin tosissani Trömsöön suuntaamista joulukuussa. Rahaa ei ole, mutta ei sitä hautomallakaan lisää tule.

Go VIF!

Lauauntaina pääsin toteuttamaan yhtä asiaa, jota olen vain vähän liioittelemalla eniten kaivannut Suomesta.

                                                                Jääkiekkoa, kyllä.
Odotukset olivat aika korkealla kun pari viikkoa sitten kävimme ostamassa liput Vålerenga-Storhamar otteluun. Norjan maajoukkuehan voitti viime kevään kisoissa Ruotsin (hihihi) ja Vålerenga, se Oslon parempi joukkue, sijaitsee varsin mukavasti Norjan liigan kakkosena.

Ikävä kyllä, Norja ei taida olla jääkiekkomaa. Saapuessamme halliin, luulimme ensin todella että peli pelataan ulkona, koska hallin vieressä oli suuri kenttä ja hirveästi ihmisiä katsomassa amerikkalaista jalkapalloa, noin kymmenen minuttia ennen ottelun alkua ei katsomossa ollu juuri ketään. Toiveikkaana veikkailin, että kohta halli täyttyy, kun ihmiset saavat viimeisteltyä kaljansa. Ainakin Suomessa homma toimii juuri näin.

Mutta...

Ei siellä paljon porukkaa ollut. Istuimme loistavilla paikoilla aivan jään vieressä, kukaan ei tullut häätämään pois, koska olimme ainoat, jotka istuivat sillä rivillä.

Keltapaitaisen joukkueen tullessa jäälle meitä meteli alkoi. Valitettavasti keltapaitaiset eivät olleet meitä, vaan niitä Storhamaraisia. Kannustusryhmä oli saapunut ties mistä ja piti kovempaa meteliä kuin kotijoukkueen kannattajat koko aikana. Ranskalaisen kaverini veli kysyi hissukseen, kumpi olikaan kotijoukkue.

storhammerit

Pleksin vieressä oli kuitenkin mukava hyvässä seurassa katsoa pitkästä aikaa peliä. Pelin ulkopuolelta huomioimme pelaajien olevan erittäin komeita ja todella nuoria, piirteet pystyi erottamaan hyvin. Amerikkaisemme kyseenalaisti pelaajien täysi-ikäisyyden, mutta vain muutama heistä on 18-vuotias. Kerro nyt siinä, että se kiekkoilija, jonka harteilla suomalainen keikkoilu lepää on 19. Ja yritä olla tuntematta itseäsi vanhaksi.
Olimme myös etukäteen varoittaneet, että eurooppalainen jääkiekko on pikkuisen erilaista kuin pohjois-amerikkalainen, mutta onneksi norjalaiset taklailivat suhteellisen innokkaasti, laitataklaukset näyttävät vaikuttavammilta siinä pleksin vieressä, ja jopa pari melkein tappelua saatiin aikaiseksi.

Tätä oli liian usein; vastustajat hajaantuvat maalin juhlinnan jälkeen.

Våleranga on ehkä koko yksi koko Norjan parhaista joukkueista, mutta aina ei voi voittaa. 5-3 Storhamerille.

Vålerenga oli aina maalin tappioasemassa, teki maalin ja tuli tasoihin, mutta valitettavasti myös Storhamar jatkoi maalamista. Suloisena piirtenä huomasin itsestäni täysin spontaanit kädet ilmaan-tuuletukset Vålerengan maalien jälkeen ja tutun epämiellyttävän tunteen, kun tietää että me ollaan hävitty tää peli. Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Vålerangeen, mutta silti olin, jos en surullinen, niin apeana tappiosta.

Eikun vaan leuka rintaan pojat.

Yritin otta hienoja vauhdikkaita pelitilannekuvia, mutta se olikin yllättävän hankalaa. Eeppisessä kuvassa näkyy vain tyhjä jäätä. Tämä taisi olla parasta mihin pystyin. Ei ehkä kannata unelmoida urheilukuvaajan ammatista.