sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Summa

Tarkoitus on ollut koota ajatuksia kasaan vaihtolukukauden jälkeen, mutta ensin oli joulun ja uudenvuoden välinen lähes netitön jakso, sitten muuttaminen takaisin opiskelukaupunkiini, sen jälkeen niiden opintojen aloittaminen ja yleisten asioiden hoitaminen, esimerkiksi Oslon opintopisteiden saattaminen suomalaiseen opintorekisteriin, ja näiden keskellä myös pitkä viikonloppu Pohjoisessa mummon luona.
 
Koska kevät tuntui ankealta ajatukselta yhden elämäni parhaimman syksyn jälkeen, olen kehitellyt kaikenlaista toimintaa, joilla seikkailu jatkuisi. Ja osittain se onkin onnistunut; hain ja pääsin jääkiekon MM-kisoihin mediasektorille vapaaehtoiseksi. Enää ensi syksyn toiminta on harkinnan alla.


Jos yhteen lauseeseen puran koko vaihtokokemuksen: Elämäni ehkä paras päätös. Kaikki se kokemus itsestäni ja maailmasta, mitä Oslo tarjosi, ylittää moninkertaisesti sen rahalliset kulut, ajoittaisen stressin ja turhautumisen omaan kielelliseen ilmaisuun.
  Kalliiksi vaihto-aika ehdottomasti tuli, koska omia säästöjä ei paljoa ollut ja korotettukin opintoraha meni lähes kokonaan vuokraan, joten lainalla ja vanhempien pyyteettömällä avustuksella elämistäni rahoitin. Mutta kuten olen useaan otteeseen painottanut, ei harmita, enkä usko että silloinkaan kun palkastani lainaa takaisin maksan.

Oslo ei ollut missään vaiheessa ykköstavoitteeni, itseasiassa luulin parin viikon verran, että lähden Unkariin Erasmus-vaihto-ohjelmalla, mutta kohtalo päätti toisin ja suunta vaihtui Osloon Nordlys-ohjelmalla. Jos Pohjoimaihin suuntaa, se kannattaa tehdä Nordlys/ Nordplussalla, koska se jättää Erasmuksen mahdollisesti myöhemmin käytettäväksi eivätkä vaihto-ohjelmat eroa toisistaan juuri ollenkaan. Sain käsityksen, että Nordlys vaati jopa vähmmän paperityötä kuin Erasmus.

Sognsvann

Oslo kuitenkin yllätti positiivisesti. Erittäin kansainvälinen, sopivan kokoinen kaupunki, toimiva joukkoliikeenne, hyvät lentomahdollisuudet muualle Eurooppaan, mahdollisuus patikointiin, hiihtoon ja lasketteluun keskustan välittömässä läheisyydessä, sataman edustan upean kauniit saaret, kulttuuritapahtumia, kaunista arkkitehtuuria ja shoppailumahdollisuuksia (tosin hiukan kalliimpaa kuin Suomessa).

Sain ystäviä kirjaimellisesti ympäri maailmaa, tunnen nyt todella tajuavani enemmän, että maailmassa on todella vaikka kuinka monia eri kulttuureja ja tapoja, ja miten mikä tahansa entuudestaan outo voi olla kummallista, naurettavaa, kiinnostavaa, mutta myös sellaista, mikä tuntuu heti tutulta. Ja pohjimmiltaan samanlaisiahan ihmiset ovat.

Eli summa summarum: jos on mahdollisuus, lähde vaihtoon. Jos mahdollisuutta ei ole, järjestä sellainen. Jos haluaa lähteä, niin uskon että sen mahdollisuuden voi järjestää.


Ja nyt sivusilmässä pyörii vaali-ilta. Elämme jänniä aikoja. ( Haavisto toiselle kierrokselle!)

torstai 15. joulukuuta 2011

I´m maybe bad, but I´m perfectly good

Viimeinen päivä Oslossa ja Norjassa.  Tämä tulee päättymään kuten alkoikin; kyyneliin. Olen ollut onnellinen täällä, enempää ei kai tässä elämässä voi pyytäkään.
Uusvanha kirkko Folkmuseumilla viime viikonloppuna. Rajaukset tuovat symboliikkaa.
Kun odottelin eilen muita Sogsvannin T-banepysäkillä kiipeämään Vettakollenille ehdin pohtia asioita, joita tulen kaipaamaan, mitkä ihmetyttivät ja toivoa, että siivosin huoneeni tarpeeksi hyvin, jotta saisin takuuvuokran takaisin.
Nobel voittajien biletystä Grand Hotelin parvekkeella.

-  Ulkoilu on kova juttu Norjassa. Joka kerran kun olen eksynyt asfalttia kauemmas kävelemään, on vastaan tullut useampi kuin yksi lastentarharyhmä.
-  Osaan käyttää kumppareita muuallakin kuin metsässä.  Tyylikkäiden norjalaisten ansiota, mieleeni on assosioitunut että voisin itsekin olla tyylikäs kumppareissa.
- Oslo on kallis, mutta kaikkeen tottuu ja raha on väline sen saavuttamiseen, mitä oikeasti haluaa. En ottaisi kruunuakaan takaisin, joten hinta-laatu-suhde lienee silloin sopiva.
- Ehkä ulkoilusta johtuen norjalaiset ovat hyvännäköisiä. Pitkiä, pitkäjalkaisia, yleensä vaaleita ja sopivan lihaksikkaan oloisia. 
Viimeinen auringonlasku Sognvannilla.

 Kamala ikävä tulee Holmenkollenia, Sogsvannia (Lake side!), oopperaa, ratikoita , busseja, metroja, kiipeilyä vuorille (Kålsastoppen, Grefsenkollen, Vettakollen), märkiä jalkoja, paria viimeistä viikkoa ja varsinkin viime viikonloppua juhlineen, viimeiset metropysäkit –kierroksineen, illallisineen ja karaoketuokioineen, norjaa, Blåta,  kävelyä kaupungilla, Domkirkenin edustan kukkasia, Karl Johans Gatea, Sognia, venäläistä puhumatonta kämppistä, equadorilaista juttelevaa kämppistä, Pianoja, erilaisia markkinoita, yliopiston aamuruuhkaa (kun ihmiset jonottivat kirjastoon ehtiäkseen parhaille lukupaikoille), norjalaisia radiokanavia (joissa eräässä puhutaan melko varmasti koko ajan ranskaa), keskustan valoja, sitä, että busseja kulkee 24/7, kansainvälisyyttä, löytynyttä uutta itsevarmuutta, sitä, että Oslossa voi olla täysin hiljaista ja kuin keskellä ei- mitään, vaihtoehtoja yliopistolle siirtymisessä, sitä, että jos kuulen Petri Nygårdia syyllinen olen todennäköisesti minä,eri maalaisten ihmisten pieniä eroja (kuten sitä, että eläimet puhuvat eri kieliä eri maissa), vesi hiisi sihisi hississä- aiheuttamaa hämmennystä, valinnan mahdollisuutta ruokakauppojen suhteen, hyvällä tavalla isänmaallisia norjalaisia, Jernbanetorgetia. 

Suurin ikävä tulee kuitenkin niitä ihmisiä, joiden kanssa kaikkeen tähän tuli tutustuttua. En uskonut, että yhdessä lukukaudessa voi päästä näin lähelle ja saada näin hyviä ystäviä. Tajusin myös, että on muitakin kaltaisiani. Ei tarvitse tietää vielä, mitä tekee "sitten isona" tai edes sitä, mitä ensi vuonna. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus.

                                                Kiitos.Thank you.Tusen takk.

Enkä tiedä, miksi päivämäärä on 15.12. Nyt on kello 8.27 16.päivän aamua.

maanantai 12. joulukuuta 2011

From Oslo with love

Oslossa toiset paikat ovat käyneet rakkaammiksi kuin toiset.

Sognin opiskelijakylä on tullut muistorikkaaksi paikaksi juhlien, Amatorenin, yöbussin odottelun ja taco-iltojen merkeissä. Rihannan S&M ei kuulosta koskaan enää samalta, kun sitä on laulanut (huutanut) täydessä Amatorenissä asiaankuuluvasti tanssien.

Krinsjå on se paikka minne menin tuntia liian aikaisin hakemaan avaimiani asuuntooni elokuussa, kun olin sekoittanut ajat. Myös siellä on odoteltu bussia lokakuisessa vesisateessa.

Grunelokka. Hippinpi alue, pikkuputiikkeja, jotka myyvät irtoviiksiä, teetä, ylisöpöjä astioita, koruja, maatuskamekkoja, Mikko Mallikas-reppuja ja pikkuautoja, puisto, jossa kolme pingispöytää sekä tietysti Blå.
Blån ympäristön koristeluja.

Blå oli se salaperäinen jazzpaikka, jonne päädyin ensimmäisenä sunnuntainani ja sinne kävi tieni myös viimeisenä sunnuntaina. Viimeisinä kuluneina kahtena kuukauten olen tainut viettää jokaisen Oslossa vietetyn sunnuntai-illan siellä, yhdeksältä Stortingetille.
  Bändi on uskomaton, kontrabasso, kitara, kaksi saksofonia, toisinaan tuuba, trumpetti, vetopasuuna ja sekopäinen rumpali. Paikka kummallinen sekoitus kitchiä, rapistuneita seiniä ja eeppisiä graffiteja. Sekään ei varsinaisesti haittaa, että yleisö koostuu ruutupaita norjalais-pojista, hipsteripojista ja että toinen saksofonisteista on jollain selittömättämällä tavalla todella hyvännäköinen.
Eilen ja viime viikolla repertuaari oli myös laajentunut joululauluilla. Rockin around the christmastree ei ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä. Bändi on joka sunnuntai sama, samoin osa  biiseistä ja eilen pääsikin laulamaan koko baarin kanssa yhdessä.

Eräs toinenkin paikka on käynyt tutuksi ja hyvin rakkaaksi. Holmenkollen. Vaikka ei olisi ollenkaan kiinnostunut talviurheilusta, en ole tavannut ketään joka ei paikasta pitäisi. Holmenkollenin museo oli hieno, sisältäen sellaisia kansallisaareita kuin Marit Björgenin sukset ja hintaan kuului myös hissamatka hyppyritornin huipulle, mistä pääsi ihailemaan maisemia.

Viime lauantaina puolestaan kiipeilimme, liukastelimme ja katselimme hiihtäjiä lumisella Holmenkollenilla.

Metrolinjalla 1 pääsee myös Frognerseterenille, missä sijaitsee tunnelmallinen ravintola, josta saa ehkä parhaimpia muffinsseja maailmassa. Yleensä valitsen suklaisen, mutta lauantaina valitsin puolukkaisen, mikä oli myös todella hyvää.
Ravintolan edestä avautuvat näkymät yli  Oslon. 

Jos rahat riittävät, suosittelen viettämään aikansa Oslossa Holmenkollenin kupeessa siajitsevassa Rica- hotellissa. T-banella pääsee helposti kaupunkiin ja maisemat ovat laittoman upeat. 


Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä, että joutuu jättämään toisen kotinsa. Ensimmäinen on tietenkin äidin ja isän luona, mutta Olso tuntuu täydellisen sopivalta kaupungilta minulle. Haluan sanoa näkemiin, hyvästit olisivat liian lopulliset.







sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Lille hammer

Paniikin oireet. Viisi päivää jäljellä.


Perjantain vietin kuitenkin Lillehammerissa, minne pääsee kätevästi junalla tai linja-autolla, matka kestää vain hiukkasen yli kaksi tuntia. Itse kyläkin oli hyvin sievä, saapuessamme aamuyhdeksältä Lillehammerin rautatieasemalle lunta satoi hissukseen ja ympäröivät vuoret olivat piilossa pilvissä.

Pääsyy siihen, miksi halusin ehdotomasti tuhlata päivän Lillehammerissa oli se että kaupunki järjesti talviolympialaiset 1994. Suurin (ja ainut?) nähtävyys oli Olympiapuisto, mikä oli oikeastan aika pettymys. Rämmimmä lumessa hyppyritorneille ja poikkesimme myös metsikköön, missä oli aivan varmasti peikonpesä.
Kaiken kaikkiaan tuntui uskomattomalta, että olympialaiset ollaan voitu järjestää niin pienessä paikassa.

Olympiapuistossa sijaitsi myös asiaankuuluvasti olympiamuseo, mikä oli kallis (90 NOK), mutta upea. Kameralle tallentui muun muassa allekirjoittaneen juoksemista lähes luonnollisen kokoisen Paavo Nurmen kuvan vieressä. Two flying Finns.

Olimme takaisin Oslossa hiukan ennen kahdeksaa ja jäähyväisjuhlamme alkoivat yhdeksältä. Vietin kotona vartin, vaihdoin vaatteet ja moikkasin ruokaa laittavat kämppikset. Jäähyväisjuhlat olivat vähän huono termi, koska lähes kaikkia ehdin vielä nähdä, ennen kuin Norwegian vie takaisin Suomeen. Eeppiset juhlat joka tapauksessa, opin että Chicagossa kannataa pitää sormensa kurissa, nyt kun osaan jengimerkkejä kaikkiin tarkoituksiin.

Viikonloppu on jatkunut samalla vauhdilla ja on pakko tunnustaa, että vähän väsyttää. Jos saisi nukuttua, niin ensi viikolla ehtisi vielä luistelemaan, asioita hoitamaan, laskemaan mäkeä (metrolinja 1:n päästä alas ohi Holmenkollenin- viisi minuuttia alamäkeä), illalliselle ja poseeraamaan Daniel Graigin kanssa.