I´m maybe bad, but I´m perfectly good

Viimeinen päivä Oslossa ja Norjassa.  Tämä tulee päättymään kuten alkoikin; kyyneliin. Olen ollut onnellinen täällä, enempää ei kai tässä elämässä voi pyytäkään.

Uusvanha kirkko Folkmuseumilla viime viikonloppuna. Rajaukset tuovat symboliikkaa.

Kun odottelin eilen muita Sogsvannin T-banepysäkillä kiipeämään Vettakollenille ehdin pohtia asioita, joita tulen kaipaamaan, mitkä ihmetyttivät ja toivoa, että siivosin huoneeni tarpeeksi hyvin, jotta saisin takuuvuokran takaisin.

Nobel voittajien biletystä Grand Hotelin parvekkeella.

-  Ulkoilu on kova juttu Norjassa. Joka kerran kun olen eksynyt asfalttia kauemmas kävelemään, on vastaan tullut useampi kuin yksi lastentarharyhmä.

-  Osaan käyttää kumppareita muuallakin kuin metsässä.  Tyylikkäiden norjalaisten ansiota, mieleeni on assosioitunut että voisin itsekin olla tyylikäs kumppareissa.

- Oslo on kallis, mutta kaikkeen tottuu ja raha on väline sen saavuttamiseen, mitä oikeasti haluaa. En ottaisi kruunuakaan takaisin, joten hinta-laatu-suhde lienee silloin sopiva.

- Ehkä ulkoilusta johtuen norjalaiset ovat hyvännäköisiä. Pitkiä, pitkäjalkaisia, yleensä vaaleita ja sopivan lihaksikkaan oloisia. 

Viimeinen auringonlasku Sognvannilla.

 Kamala ikävä tulee Holmenkollenia, Sogsvannia (Lake side!), oopperaa, ratikoita , busseja, metroja, kiipeilyä vuorille (Kålsastoppen, Grefsenkollen, Vettakollen), märkiä jalkoja, paria viimeistä viikkoa ja varsinkin viime viikonloppua juhlineen, viimeiset metropysäkit –kierroksineen, illallisineen ja karaoketuokioineen, norjaa, Blåta,  kävelyä kaupungilla, Domkirkenin edustan kukkasia, Karl Johans Gatea, Sognia, venäläistä puhumatonta kämppistä, equadorilaista juttelevaa kämppistä, Pianoja, erilaisia markkinoita, yliopiston aamuruuhkaa (kun ihmiset jonottivat kirjastoon ehtiäkseen parhaille lukupaikoille), norjalaisia radiokanavia (joissa eräässä puhutaan melko varmasti koko ajan ranskaa), keskustan valoja, sitä, että busseja kulkee 24/7, kansainvälisyyttä, löytynyttä uutta itsevarmuutta, sitä, että Oslossa voi olla täysin hiljaista ja kuin keskellä ei- mitään, vaihtoehtoja yliopistolle siirtymisessä, sitä, että jos kuulen Petri Nygårdia syyllinen olen todennäköisesti minä,eri maalaisten ihmisten pieniä eroja (kuten sitä, että eläimet puhuvat eri kieliä eri maissa), vesi hiisi sihisi hississä- aiheuttamaa hämmennystä, valinnan mahdollisuutta ruokakauppojen suhteen, hyvällä tavalla isänmaallisia norjalaisia, Jernbanetorgetia. 

Suurin ikävä tulee kuitenkin niitä ihmisiä, joiden kanssa kaikkeen tähän tuli tutustuttua. En uskonut, että yhdessä lukukaudessa voi päästä näin lähelle ja saada näin hyviä ystäviä. Tajusin myös, että on muitakin kaltaisiani. Ei tarvitse tietää vielä, mitä tekee "sitten isona" tai edes sitä, mitä ensi vuonna. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus.

                                                Kiitos.Thank you.Tusen takk.

Enkä tiedä, miksi päivämäärä on 15.12. Nyt on kello 8.27 16.päivän aamua.

From Oslo with love

Oslossa toiset paikat ovat käyneet rakkaammiksi kuin toiset.

Sognin opiskelijakylä on tullut muistorikkaaksi paikaksi juhlien, Amatorenin, yöbussin odottelun ja taco-iltojen merkeissä. Rihannan S&M ei kuulosta koskaan enää samalta, kun sitä on laulanut (huutanut) täydessä Amatorenissä asiaankuuluvasti tanssien.

Krinsjå on se paikka minne menin tuntia liian aikaisin hakemaan avaimiani asuuntooni elokuussa, kun olin sekoittanut ajat. Myös siellä on odoteltu bussia lokakuisessa vesisateessa.

Grunelokka. Hippinpi alue, pikkuputiikkeja, jotka myyvät irtoviiksiä, teetä, ylisöpöjä astioita, koruja, maatuskamekkoja, Mikko Mallikas-reppuja ja pikkuautoja, puisto, jossa kolme pingispöytää sekä tietysti Blå.

Blån ympäristön koristeluja.

Blå oli se salaperäinen jazzpaikka, jonne päädyin ensimmäisenä sunnuntainani ja sinne kävi tieni myös viimeisenä sunnuntaina. Viimeisinä kuluneina kahtena kuukauten olen tainut viettää jokaisen Oslossa vietetyn sunnuntai-illan siellä, yhdeksältä Stortingetille.
  Bändi on uskomaton, kontrabasso, kitara, kaksi saksofonia, toisinaan tuuba, trumpetti, vetopasuuna ja sekopäinen rumpali. Paikka kummallinen sekoitus kitchiä, rapistuneita seiniä ja eeppisiä graffiteja. Sekään ei varsinaisesti haittaa, että yleisö koostuu ruutupaita norjalais-pojista, hipsteripojista ja että toinen saksofonisteista on jollain selittömättämällä tavalla todella hyvännäköinen.

Eilen ja viime viikolla repertuaari oli myös laajentunut joululauluilla. Rockin around the christmastree ei ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä. Bändi on joka sunnuntai sama, samoin osa  biiseistä ja eilen pääsikin laulamaan koko baarin kanssa yhdessä.

Eräs toinenkin paikka on käynyt tutuksi ja hyvin rakkaaksi. Holmenkollen. Vaikka ei olisi ollenkaan kiinnostunut talviurheilusta, en ole tavannut ketään joka ei paikasta pitäisi. Holmenkollenin museo oli hieno, sisältäen sellaisia kansallisaareita kuin Marit Björgenin sukset ja hintaan kuului myös hissamatka hyppyritornin huipulle, mistä pääsi ihailemaan maisemia.

Viime lauantaina puolestaan kiipeilimme, liukastelimme ja katselimme hiihtäjiä lumisella Holmenkollenilla.

Metrolinjalla 1 pääsee myös Frognerseterenille, missä sijaitsee tunnelmallinen ravintola, josta saa ehkä parhaimpia muffinsseja maailmassa. Yleensä valitsen suklaisen, mutta lauantaina valitsin puolukkaisen, mikä oli myös todella hyvää.

Ravintolan edestä avautuvat näkymät yli  Oslon. 

Jos rahat riittävät, suosittelen viettämään aikansa Oslossa Holmenkollenin kupeessa siajitsevassa Rica- hotellissa. T-banella pääsee helposti kaupunkiin ja maisemat ovat laittoman upeat. 

Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä, että joutuu jättämään toisen kotinsa. Ensimmäinen on tietenkin äidin ja isän luona, mutta Olso tuntuu täydellisen sopivalta kaupungilta minulle. Haluan sanoa näkemiin, hyvästit olisivat liian lopulliset.

Lille hammer

Paniikin oireet. Viisi päivää jäljellä.

Perjantain vietin kuitenkin Lillehammerissa, minne pääsee kätevästi junalla tai linja-autolla, matka kestää vain hiukkasen yli kaksi tuntia. Itse kyläkin oli hyvin sievä, saapuessamme aamuyhdeksältä Lillehammerin rautatieasemalle lunta satoi hissukseen ja ympäröivät vuoret olivat piilossa pilvissä.

Pääsyy siihen, miksi halusin ehdotomasti tuhlata päivän Lillehammerissa oli se että kaupunki järjesti talviolympialaiset 1994. Suurin (ja ainut?) nähtävyys oli Olympiapuisto, mikä oli oikeastan aika pettymys. Rämmimmä lumessa hyppyritorneille ja poikkesimme myös metsikköön, missä oli aivan varmasti peikonpesä.
Kaiken kaikkiaan tuntui uskomattomalta, että olympialaiset ollaan voitu järjestää niin pienessä paikassa.

Olympiapuistossa sijaitsi myös asiaankuuluvasti olympiamuseo, mikä oli kallis (90 NOK), mutta upea. Kameralle tallentui muun muassa allekirjoittaneen juoksemista lähes luonnollisen kokoisen Paavo Nurmen kuvan vieressä. Two flying Finns.

Olimme takaisin Oslossa hiukan ennen kahdeksaa ja jäähyväisjuhlamme alkoivat yhdeksältä. Vietin kotona vartin, vaihdoin vaatteet ja moikkasin ruokaa laittavat kämppikset. Jäähyväisjuhlat olivat vähän huono termi, koska lähes kaikkia ehdin vielä nähdä, ennen kuin Norwegian vie takaisin Suomeen. Eeppiset juhlat joka tapauksessa, opin että Chicagossa kannataa pitää sormensa kurissa, nyt kun osaan jengimerkkejä kaikkiin tarkoituksiin.

Viikonloppu on jatkunut samalla vauhdilla ja on pakko tunnustaa, että vähän väsyttää. Jos saisi nukuttua, niin ensi viikolla ehtisi vielä luistelemaan, asioita hoitamaan, laskemaan mäkeä (metrolinja 1:n päästä alas ohi Holmenkollenin- viisi minuuttia alamäkeä), illalliselle ja poseeraamaan Daniel Graigin kanssa.

They call it paradise

Viimeiset neljä kuukautta asumukseni on ollut Bjerken opiskelija-asuntola. Bjerke sijaitsee pohjois-itä Oslossa, ja sivummalla isommista opiskelijakeskittymistä, Kringsjåsta ja Sognista. Vaikka loppujen lopuksi pidän asuinpaikastani, ötökkäongelmasta, epäsiisteistä kämppiksistä, etäisistä kämppiksistä ja viereisestä rakennustyömaasta huolimatta, suosittelisin ehkä sittenkin tulevia vaihtareita suuntaamaan sinne, minne suurin osa muistakin vaihtareista. Bileistä kotiin meneminen ainakin helpottuu, vaikka yöbussi-tilanne on Oslossa erittäin hyvä.

Ehdottomasti hyvänä puolena Bjerken lähellä sijaitsee Oslon laskettelu/hiihto-keskus, jonne vasta eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lähdin.

Omakotitalo aluetta Grefsenin juurella.

Oli lämmintä, kunnes tuli kylmä.

Laskettelurinteen toisella puolella sijaitseva järvi, Trollvann ("peikkojärvi").

Lenkkipoluilla tuli vastaan vanhempia ihmisiä kävelysauvoineen, keski-ikäisiä ihmisiä kävelysauvoineen, koiranulkoiluttajia kävelysauv.... Kaikki hymyilivät. Ehkä sille, että oli liikkeellä farkuissa ja punaisessa toppatakissa, ehkä sille, että hymyilin. Olin onnellinen.

Vastaan tuli myös pari lastentarharyhmää ja olin lapsien mielestä ilmeisesti kovin kiinnostava, koska ohikävelyni kiinnosti enemmän kuin jäätyneiden lätäköiden rikkominen tai puiden tuijottelu.

Illaksi oli kutsunut ihmisiä katsomaan linna juhlia ja syömään, ja kesken mustikkapiirakan teon huomasin, että ulkona sataa lunta. Illan aikana lunta satoi paljon, koska aamulla näkymä oli ylläoleva. Lumen innoittamana aloitin löysäilypäiväni kävelemällä keskustaan ja ihmettelen miksen ollut sitä aikaisemmin tehnyt.

Otin ratikan Holtetiin, koska en ole ennen käynyt siellä, ja maisemat matkalla olivat kuin suoraan matkailumainoksesta.

Päivän aikana taloni eteen ilmestynyt Mr. Snowman. Muidenkin mielestä lumi on ilmeisesti hieno asia. Plussat Bjerkelle.

Ja jälkihuomautuksena, linnan juhlia kanssani katsomaan tulleet ranskalaiset, saksalaiset, amerikkalaiset ja belgialaiset tajusivat juhlien idean heti ja oma-aloitteisesti: hain keittiöstä mustikkapiirakan, ja sain kuulla palauttuani, että missasin juuri kamalimman mekon ikinä.

Valoja,lumenpuutetta,lopunaikoja

Radiohiljaisuus johtui koeruuhkasta, joka on nyt ohi. Olen vapaa tekemään mitä haluan 16. päivän iltaan asti. "Mitä haluan" sisältää muun muassa perjantain Lillehammerissa, perjantai-illan jäähyväisbileet, launtaina Burger King- reissun, joulumarketin, Nobelin Rauhanpalkintojuhlat, tacolillan ja sunnuntaina toisen joulumarketin ja ilalla Blån. Mitään panikointia siitä, että aika loppuu ei tietenkään ole. Onhan tässä vielä aikaa...11 päivää.

Osloon on ehtinyt sillä aikaa tulla jouluvalot.

Nationalteaterilla olevan joulukuusen valojen virallinen systyttäminen ensimmäisenä adventtisunnnuntaina.

Stortingetin joulukuusi.

Nationalteaterille on myös avattu luistinrata ja joka iltaiset joulumarkkinat.

Karl Johans Gaten koristeluja.

Lumi puuttuu kuitenkin edelleen. Lämpötila on valitetavasti päivisin plussan puolella, vaikka kylmyys on tosiasia hyytävän tuulen takia.

Niin paljon kuin jään kaipaamaan kauniita ihmisiä, Imsdalia, yliopiston ruokalaa Frederikkeä, Holmenkollenia, norjaa, Norjaa, Grunelokkaa, Blåta, ikkunasta näkyviä kaupungin valoja, venäläistä kämppistäni jonka olen nyt nähnyt kolme kertaa, balettia ja oopperaa, eniten tulee ikävä niitä ihmisiä, joiden kanssa Oslossa ja sen ulkopuolella olen pyörinyt.

Jokasunnuntai-iltaisella kävelytreitillämme jazzbaari Blåhon sijaitsee Krosby Möbler ja vieressä Galleri Pingvin. Viime sunnuntaina nauroin sattumalle (?) ääneen, ja ilman selittelyjä kaverini ehdotti, että voisimme perustaa Pittsburgh-kaupan siihen viereen ja katsoa kuinka moni tajuaa. Olin otettu, en kovin usein tunne olevani samoilla linjoilla ihmisten kanssa.

22/7

Jotkin päivät muistetaan aina. Muistan itse kymmenenvuotiaana New Yorkin terrori-iskut ja sen, miten toisen lentokoneen iskeytyminen näkyi suorana tv:ssä. Olin 22.7 töissä iltavuorossa ja äiti soitti puoli yhdeksän aikoihin, että Oslossa on räjähtänyt. Menin kotiin, avasin koneen ja vietin illan sen ääressä lukien yhä kamalampia yksityiskohtia.

Norjalaisille 22/7 on 11/9. Tapahtuma, jota kukaan ei uskonut koskaan tapahtuvan. Norwegian life and society-professorini mukaan terroi-isku/massamurha/mikälie oli kuin natsimiehitys: asia, joka ei pitänyt olla mahdollinen puolueettomana pysyttelevässä Norjassa. Vaikka professorini mukaan ensimmäinen mielikuva norjalaisille, että kyseessä olisi ollut ääri-islamistit, totuus oli jopa järkyttävämpi. Vuosi 1905, itsenäistymisvuosi, oli kuulemma Norjan historian tärkein vuosi- viime heinäkuuhun asti.

Itse olen saanut kuvan, että natsimiehitys toisen maailmansodan aikana oli norjalaisille samanlainen kokemus kuin Talvisota suomalaisille. Kansakunnan yhdistäjä ja eräänlainen itsenäisyyden oikeuttaja. En usko, että heinäkuun tapahtumat masentavat norjalaiset, jokainen on voinut uutisissa nähdä sen yhteisöllisyyden vaikutelman,  mikä norjalaisista huokuu. En tiedä, johtuuko se Nobelin rauhanpalkinnosta vai mistä, mutta norjalaiset tuntuvat hyvin oikeudentuntoisilta ihmisiltä, jotka aivan vilpittömästi uskovat tekevänsä esimerkiksi NATOssa parhaansa maailman eteen. Tietty vilpittömyys ja usko omaan tekemiseen näkyy ehkä myös siinä, että molemmat tragediat olivat täysiä yllätyksiä norjalaisille.

Seurasin lähetystä oikeudenkäynnistä hiukan, ja lähdin sen loputtua kaupungille. En ollut tajunnut, että oikeustalo oli juuri se rakennus, samassa rakennuksessa sijaitsee nimittäin mukavan näköinen kahvila ja portailla näkee usien skeittareita. Otin ratikan yliopistolle, joka ajaa oikeustalon edestä, kun oikeudenkäynti oli jo ohi. Pihalla oli puolisenkymmentä tv-autoa, valoja ja toimittaja puhumassa kameraan. Portailla skeittasi 15-vuotiaita.

Thanks

Toissapäiväisen kiitospäivän vieton kunniaksi muutamia asioita, joista olen kiitollinen.

Perhe, täysi maha,cola zero, Pasila, enää yksi tentti jäljellä, bussilinja 31, international coffee hour (ilmaista teetä ja keksejä kera iloisten tanskalaisten), ihmiset Oslossa, ilmainen koulutus ja opintotuki (vaikka sen indeksiin sitominen olisi kyllä enemmän kuin mukavaa), yliopisto (mikä ihana tekosyy), avoin kesä, asunto Suomessa, ruokakauppa kulman takana, markkinat, ilmaiset museosunnuntait, Norjan haukuttua paremmat ilmat.

Brianin täyttämistä.

Mutta itse kiitospäivään. Olen  kiitollinen siitä, että ystäväpiiriin kuuluu amerikkalainen, koska ruokaöverien vetäminen on aina mukava asia. Ruokapöytään saatiin lähes täydellinen kiitospäivän illalinen perunamuusseineen, bataattimuusseineen, porkkanoineen, papuineen, rasvassa paistettuine maisseineen sekä tietenkin Brian, täytetty kanamme. Normaalistihan kiitospäivä kuuluu nauttia kalkkunaa, mutta uskon, että pekonilla päällystetty kanamme oli kalkkunaa paljon herkullisempi. Lisänsä ruokapöytään toivat myös ranskalaistyyppinen tomaatti-juusto-salaatti sekä lisäkesalaatti maissilla.

Perunoita kuorimme pöydän ympärillä melkoisen kasan, ja allekirjoittanut tarmokkaasti survoi ne muussiksi. Perunamuussi oli taivaallista, siihen saattoi vaikuttaa se, että perunoiden sekaan hujahti täysmaitoa, juustoa, voita ja sourcreamia enemmän kuin perunoita.

Brian uunista tulon jälkeen.

Olin varma etten pystyisi ruuan jälkeen syömään enää mitään, mutta kun jälkiruokana oli kurpitsapiirakkaa, brownieseja, kahta erilaista jäätelöä, kermavaahtoa, emäntämme Lontoosta tuomia suklaakeksejä, suklaakarkkeja ja suklaalevyjä huomasin, että tilaa löytyy. Lähes kirjaimellisesti pyörimme alamäkeen takaisin metropysäkille.

Snakker du norsk?

Olin sellaisen naaivin ennakkokäsityksen vallassa että pääsisin tutustumaan norjalaisiin lukuisten muiden kansallisuuksien ohella. Valitettavasti ne norjalaiset,joiden kanssa olen jutellut ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Se on sääli, haluaisin puhua norjalaisten kanssa maastohiihdosta, mäkihypystä ja siitä, miltä tuntuu olla osa Skandinaviaa olematta kuitenkaan ruotsalainen.

Periaatteessa norjalaisten kanssa pitäisi olla helppo puhua; oletan että 90% heistä puhuu parempaa englantia kuin minä. Lisäksi olen saanut käsityksen, että norjalaiset ovat hyvin samanlaisia kuin suomalaiset, eli keskustelun luulisi sujuvan hyvin. Sorruin kuitenkin siihen tyypillisimpään vaihto-opiskelijan virheeseen: olen oleskellut muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Tämä on myös parantanut englanninkielen taitojani, mutta norjan harjoittelu taisi jäädä siihen yhteen kurssiin. Ne norjalaiset, joiden kanssa kommunikoin, rajoittuvat kassaihmisiin tai ruuhkassa törmäileviin ihmisiin, joten kommunikointi rajoittuu "nei,takk" ja "unnskyld" tasolle.

En ole koskaan ollut ns.kieli-ihmisiä, koulussa kielten tunneilla olin korkeintaan keskinkertainen, pakkoruotsin läpi ryömiminen oli jopa tuskaista, tosin osaltaan asenneongelman takia. Jälkiviisaana voi sanoa, että olisi kannattanut panostaa ruotsiinkin, kaikki kielitaito on plussaa, vaikka edeleenkin olen sitä mieltä, ettei se saatika norja niitä kaikkein hyödyllisimpiä olekaan.

Olin naurettavan ylpeä itsestäni, kun sain takaisin Pre colonial South Asia esseeni: vain muutamissa kohdissa kysymysmerkkejä ja vääriä aikamuotoja yllättävän vähän. Minulla, joka "olen aina ollut huono kielissä". Palan halusta lähettää esseen lukion englannin opettajalleni, joka varmaankin piti minua toivottomana tapauksena. Mutta niin vain täällä kirjoittelen esseitä Intian keskiajan yhteiskuntajärjestelmistä ja keskustelen elämän tarkoituksesta ja absurdeista unista englanniksi.

Jos siis ruudun siellä puolella on ihminen, joka miettii ettei voi lähteä maailmalle kielitaidon tai sen puutteen takia, niin sen varaan ei kannata päätöstä laskea. Lähes jokainen suomalainen ihminen osaa englantia, jopa hyvin verrattuna muun maalaisiin ihmisiin, kiitos peruskoulun. Jos sen suun vain saa avattua, yleensä sieltä myös kuuluu jotain järjerlistä. Toivon, että sama toimii myös norjan suhteen, haluaisin todella hyödyntää tiistaisia ja torstaisia heräämisiäni norjan kurssille.

Lopuksi netin kätköistä jotain, mikä sisältää kaiken, mitä tarvitsee tietää Norjasta ja norjalaisista: This is Norway. http://www.youtube.com/watch?v=ebqdwQzmSHM
(Hyvin suomalaista)

-5

Kuukausi jäljellä-pankkitilin puolesta erittäin hyvä asia, samoin jo todella odotan joulua ja lahjojen ostamista, mistä puolestaan pankkitili ei riemuitse.

Sen verran Oslosta malttoi poistua, että visiitti naaputimaahan onnistui. 14 tuntia Göteborgissa, niistä noin kuusi tuntia tyhjässä ostoskeskuksessa. Bussi takaisin Osloon ("kotiin") lähti puoli kolmelta aamuyöstä, oli hiukan väsynyttä porukkaa. Bussi Göteborgiin oli hieno, mustat istuimet käsinojilla, jalkatuilla, henkilökohtaisella pistorasioilla ja mahdollisuus ostaa kylmiä juomia ja lukea ilmaisia sanomalehtiä. Bussi takaisin oli sitten täynnä ihmisiä, tunkkainen, istuimet olivat kirjavat ja jalkatila ahdas, jaloilla kylmä ja haju paha vieressä sijaitsevan vessan ja tupakoivien ihmisten takia.

Mutta se Göteborg. Muistutti paljon Osloa, mutta vaikutti pienemmältä (hyvin todennäköisesti sen takia, että on pienempi). Ehdottomasti paras piirre kaupungissa oli puisto, joka oli myös eläintarha, ilmainen sellainen.

siellä oli saukkoja

...ja bambeja jotka haisivat kakalta

hirviperhe joka niinikään haisi

Arkkitehtuuria, joka voisi olla myös Karl Johans gatelta

Se, mikä jäi päällimmäisenä Göteborgista mieleen oli muutama epäystävällinen ihminen (mistä olen saanut käsityksen, että ruotsalaiset olisivat iloisia?) ja halvat hinnat. En olisi koskaan uskonut sekoavani ruotsalaisessa ruokakaupassa, mutta se pitää suhteuttaa siihen, että olen tottunut ostamaan ruokaa maassa, jossa maitopurkkikin maksaa yli kaksi euroa.  Ymmärrän nyt miksi norjalaiset suuntavat Ruotsiin ostoksille aivan kuten suomalaiset Viroon.

Kaikki on Ruotsissa hienompaa, roskiksetkin.

Norjan kielen koe on ohi ja melkein uskollan luvata sen läpäisseeni. Ensi viikolla luvassa olisi kolmen päivän take home examination, mikä tulee olemaan nätisti sanottuna tuskaa. Sen jälkeen enää Norwegian life and society toinen joulukuuta ja loput ajasta voin keskittyä itse asiaan. Ikävä tulee, kaupunkia ja ihmisiä, mutta toisaalta asunnosta on vuokran, remontin, likaisen keittiön, likaisen lattian (koska en omista kunnollisia siivousvälineitä) ja kylmyyden takia ihan mukava päästä eroon. Myös äidin ruokapadat houkuttavat (odotan saavani kävellä valmiiseen pöytään) ja liikunta, kunnon jumppa tai vaikka kuntosali, koska täällä ainoat aktiviteettini ovat olleet kävely, toisinaan bussiin spurttaaminen ja tanssiminen.

Mutta  mielelläni tänne jäisin. Paluu on jo suunnitteilla.

Marraskuu. Se tuli äkkiä.

Maistoin tänään ensimmäisen kerran ruskeaa juustoa (hävettävän myöhään, tiedän). Meistä ei tullut ystäviä, mutta olen maistanut pahempaakin. En uskalla sanoa mitään, sillä kyseessä on asia, joka jokaisen on koettava omalla makuaistillaan. Tunnen kuitenkin nyt olevani pikkuisen enemmän norjalainen. Sen puolesta puhuvat, kiitos isän, myös sujuva sanavarasto mäkihypystä ja hiihdosta, valitettavasti tosin vain suomeksi tai englanniksi. Viikon päästä odottaisi tosin sellainen hauskuus kuin norjan koe, jospa Bjorn Einar Romörenistä osaisi silloin kertoa myös ihan alkuperäiskielellä.

Matkalla Sogniin, T-banepysäkiltä ylioppilaskylään.

Kulhossa oli sipsejä ja korteilla kyllä ihan pelattiinkin.

Kuvat ovat parin viikon takaa illanvietosta ja sinne pääsystä. Pelasimme beerbongia (sitä jenkkileffoista tuttua peliä), tosin ihan vain vesilaseilla, mikä oli hyvä. Allekirjoittanut nimittäin onnistui kaatamaan kaksi lasia ja saamaan aikaan pienen tulvan. Todennäköisesti tuuletin liian innokkaasti ratkaisevan tärkeää osumaa.

Ja kuten huomaa, myös täällä on alkanut pimenemään. Viime kuukauden ajan sää oli todella hyvä, vietin huonommat viikonloput Bergenissä ja Berliinissä, mutta nyt viikon ajan on ollut aika harmaata.

Niin, taloni vieressä sijaisee rakennustyömaa.

Pimeys myös yllyttää taiteellisiin (....)kuvauksiin....

Karl Johans Gate kello 19.30

.

 

Vastapäinen, rakennusvaiheessa, oleva talo ja yksinäinen työmies. Kello noin 18.00.

Kaamoksen keskeltä terveisiä Suomeen, missä on varmasti vähintään yhtä pimeää. ( Tosin katselin tänään tilastoja, ja parin viime päivän aikan on ollut kymmeniä katsojia Venäjältä. Tarkoitaako VIF jotakin venäjäksi vai mitä ihmettä? Venäjälläkin on kyllä varmasti jossain suunnalla pimeää, eli terveisiä,сприечдом (mikä on kyllä väärin kirjoitettu tervetuloa) )

Ja pohdin tosissani Trömsöön suuntaamista joulukuussa. Rahaa ei ole, mutta ei sitä hautomallakaan lisää tule.

Go VIF!

Lauauntaina pääsin toteuttamaan yhtä asiaa, jota olen vain vähän liioittelemalla eniten kaivannut Suomesta.

                                                                Jääkiekkoa, kyllä.
Odotukset olivat aika korkealla kun pari viikkoa sitten kävimme ostamassa liput Vålerenga-Storhamar otteluun. Norjan maajoukkuehan voitti viime kevään kisoissa Ruotsin (hihihi) ja Vålerenga, se Oslon parempi joukkue, sijaitsee varsin mukavasti Norjan liigan kakkosena.

Ikävä kyllä, Norja ei taida olla jääkiekkomaa. Saapuessamme halliin, luulimme ensin todella että peli pelataan ulkona, koska hallin vieressä oli suuri kenttä ja hirveästi ihmisiä katsomassa amerikkalaista jalkapalloa, noin kymmenen minuttia ennen ottelun alkua ei katsomossa ollu juuri ketään. Toiveikkaana veikkailin, että kohta halli täyttyy, kun ihmiset saavat viimeisteltyä kaljansa. Ainakin Suomessa homma toimii juuri näin.

Mutta...

Ei siellä paljon porukkaa ollut. Istuimme loistavilla paikoilla aivan jään vieressä, kukaan ei tullut häätämään pois, koska olimme ainoat, jotka istuivat sillä rivillä.

Keltapaitaisen joukkueen tullessa jäälle meitä meteli alkoi. Valitettavasti keltapaitaiset eivät olleet meitä, vaan niitä Storhamaraisia. Kannustusryhmä oli saapunut ties mistä ja piti kovempaa meteliä kuin kotijoukkueen kannattajat koko aikana. Ranskalaisen kaverini veli kysyi hissukseen, kumpi olikaan kotijoukkue.

storhammerit

Pleksin vieressä oli kuitenkin mukava hyvässä seurassa katsoa pitkästä aikaa peliä. Pelin ulkopuolelta huomioimme pelaajien olevan erittäin komeita ja todella nuoria, piirteet pystyi erottamaan hyvin. Amerikkaisemme kyseenalaisti pelaajien täysi-ikäisyyden, mutta vain muutama heistä on 18-vuotias. Kerro nyt siinä, että se kiekkoilija, jonka harteilla suomalainen keikkoilu lepää on 19. Ja yritä olla tuntematta itseäsi vanhaksi.
Olimme myös etukäteen varoittaneet, että eurooppalainen jääkiekko on pikkuisen erilaista kuin pohjois-amerikkalainen, mutta onneksi norjalaiset taklailivat suhteellisen innokkaasti, laitataklaukset näyttävät vaikuttavammilta siinä pleksin vieressä, ja jopa pari melkein tappelua saatiin aikaiseksi.

Tätä oli liian usein; vastustajat hajaantuvat maalin juhlinnan jälkeen.

Våleranga on ehkä koko yksi koko Norjan parhaista joukkueista, mutta aina ei voi voittaa. 5-3 Storhamerille.

Vålerenga oli aina maalin tappioasemassa, teki maalin ja tuli tasoihin, mutta valitettavasti myös Storhamar jatkoi maalamista. Suloisena piirtenä huomasin itsestäni täysin spontaanit kädet ilmaan-tuuletukset Vålerengan maalien jälkeen ja tutun epämiellyttävän tunteen, kun tietää että me ollaan hävitty tää peli. Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Vålerangeen, mutta silti olin, jos en surullinen, niin apeana tappiosta.

Eikun vaan leuka rintaan pojat.

Yritin otta hienoja vauhdikkaita pelitilannekuvia, mutta se olikin yllättävän hankalaa. Eeppisessä kuvassa näkyy vain tyhjä jäätä. Tämä taisi olla parasta mihin pystyin. Ei ehkä kannata unelmoida urheilukuvaajan ammatista.