Lille hammer

Paniikin oireet. Viisi päivää jäljellä.

Perjantain vietin kuitenkin Lillehammerissa, minne pääsee kätevästi junalla tai linja-autolla, matka kestää vain hiukkasen yli kaksi tuntia. Itse kyläkin oli hyvin sievä, saapuessamme aamuyhdeksältä Lillehammerin rautatieasemalle lunta satoi hissukseen ja ympäröivät vuoret olivat piilossa pilvissä.

Pääsyy siihen, miksi halusin ehdotomasti tuhlata päivän Lillehammerissa oli se että kaupunki järjesti talviolympialaiset 1994. Suurin (ja ainut?) nähtävyys oli Olympiapuisto, mikä oli oikeastan aika pettymys. Rämmimmä lumessa hyppyritorneille ja poikkesimme myös metsikköön, missä oli aivan varmasti peikonpesä.
Kaiken kaikkiaan tuntui uskomattomalta, että olympialaiset ollaan voitu järjestää niin pienessä paikassa.

Olympiapuistossa sijaitsi myös asiaankuuluvasti olympiamuseo, mikä oli kallis (90 NOK), mutta upea. Kameralle tallentui muun muassa allekirjoittaneen juoksemista lähes luonnollisen kokoisen Paavo Nurmen kuvan vieressä. Two flying Finns.

Olimme takaisin Oslossa hiukan ennen kahdeksaa ja jäähyväisjuhlamme alkoivat yhdeksältä. Vietin kotona vartin, vaihdoin vaatteet ja moikkasin ruokaa laittavat kämppikset. Jäähyväisjuhlat olivat vähän huono termi, koska lähes kaikkia ehdin vielä nähdä, ennen kuin Norwegian vie takaisin Suomeen. Eeppiset juhlat joka tapauksessa, opin että Chicagossa kannataa pitää sormensa kurissa, nyt kun osaan jengimerkkejä kaikkiin tarkoituksiin.

Viikonloppu on jatkunut samalla vauhdilla ja on pakko tunnustaa, että vähän väsyttää. Jos saisi nukuttua, niin ensi viikolla ehtisi vielä luistelemaan, asioita hoitamaan, laskemaan mäkeä (metrolinja 1:n päästä alas ohi Holmenkollenin- viisi minuuttia alamäkeä), illalliselle ja poseeraamaan Daniel Graigin kanssa.