Go VIF!

Lauauntaina pääsin toteuttamaan yhtä asiaa, jota olen vain vähän liioittelemalla eniten kaivannut Suomesta.

                                                                Jääkiekkoa, kyllä.
Odotukset olivat aika korkealla kun pari viikkoa sitten kävimme ostamassa liput Vålerenga-Storhamar otteluun. Norjan maajoukkuehan voitti viime kevään kisoissa Ruotsin (hihihi) ja Vålerenga, se Oslon parempi joukkue, sijaitsee varsin mukavasti Norjan liigan kakkosena.

Ikävä kyllä, Norja ei taida olla jääkiekkomaa. Saapuessamme halliin, luulimme ensin todella että peli pelataan ulkona, koska hallin vieressä oli suuri kenttä ja hirveästi ihmisiä katsomassa amerikkalaista jalkapalloa, noin kymmenen minuttia ennen ottelun alkua ei katsomossa ollu juuri ketään. Toiveikkaana veikkailin, että kohta halli täyttyy, kun ihmiset saavat viimeisteltyä kaljansa. Ainakin Suomessa homma toimii juuri näin.

Mutta...

Ei siellä paljon porukkaa ollut. Istuimme loistavilla paikoilla aivan jään vieressä, kukaan ei tullut häätämään pois, koska olimme ainoat, jotka istuivat sillä rivillä.

Keltapaitaisen joukkueen tullessa jäälle meitä meteli alkoi. Valitettavasti keltapaitaiset eivät olleet meitä, vaan niitä Storhamaraisia. Kannustusryhmä oli saapunut ties mistä ja piti kovempaa meteliä kuin kotijoukkueen kannattajat koko aikana. Ranskalaisen kaverini veli kysyi hissukseen, kumpi olikaan kotijoukkue.

storhammerit

Pleksin vieressä oli kuitenkin mukava hyvässä seurassa katsoa pitkästä aikaa peliä. Pelin ulkopuolelta huomioimme pelaajien olevan erittäin komeita ja todella nuoria, piirteet pystyi erottamaan hyvin. Amerikkaisemme kyseenalaisti pelaajien täysi-ikäisyyden, mutta vain muutama heistä on 18-vuotias. Kerro nyt siinä, että se kiekkoilija, jonka harteilla suomalainen keikkoilu lepää on 19. Ja yritä olla tuntematta itseäsi vanhaksi.
Olimme myös etukäteen varoittaneet, että eurooppalainen jääkiekko on pikkuisen erilaista kuin pohjois-amerikkalainen, mutta onneksi norjalaiset taklailivat suhteellisen innokkaasti, laitataklaukset näyttävät vaikuttavammilta siinä pleksin vieressä, ja jopa pari melkein tappelua saatiin aikaiseksi.

Tätä oli liian usein; vastustajat hajaantuvat maalin juhlinnan jälkeen.

Våleranga on ehkä koko yksi koko Norjan parhaista joukkueista, mutta aina ei voi voittaa. 5-3 Storhamerille.

Vålerenga oli aina maalin tappioasemassa, teki maalin ja tuli tasoihin, mutta valitettavasti myös Storhamar jatkoi maalamista. Suloisena piirtenä huomasin itsestäni täysin spontaanit kädet ilmaan-tuuletukset Vålerengan maalien jälkeen ja tutun epämiellyttävän tunteen, kun tietää että me ollaan hävitty tää peli. Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Vålerangeen, mutta silti olin, jos en surullinen, niin apeana tappiosta.

Eikun vaan leuka rintaan pojat.

Yritin otta hienoja vauhdikkaita pelitilannekuvia, mutta se olikin yllättävän hankalaa. Eeppisessä kuvassa näkyy vain tyhjä jäätä. Tämä taisi olla parasta mihin pystyin. Ei ehkä kannata unelmoida urheilukuvaajan ammatista.