Finish legend at Kolsåstoppen

Koska olen ollut kipeä, arvoin pitkään lähdenkö yliopiston Special Events- ohjelman järjestämällä kiipely reissulle Kolsåstoppenille. Onneksi lähdin, en kaipaa kruunuakaan niistä 300:sta, jotka retki kustansi.

Kävin myös kauimpana Oslon keskustasta, kuin olen tähän mennessä uskaltanut: ajoimme metrolinjan päähän, otimme sieltä bussin ja lopulta ajoimme muutaman kilometrin pakettiautoon ahtautuneena Kolsåstoppenin juurelle.

Alussahan pääsimme kävelemään ihan polkua pitkin. Suurin osa matkasta oli tarpomista kivien ja kantojen seassa.

Tuonne ylös...

Alue on suojeltu ja siellä esiintyi jonkinlaista punaista maata, jota tavataan myös/ ainoastaan Etelä- Afrikassa. Maa oli upea, mutta niin oli ilmakin. Tajusin hyvin nopeasti, että oli pukenut liikaa päälle, mutta hiki kiipeämisessä olisi tullut muutenkin. En tiedä johtuiko se astmasta vai yleisestä huonosta kunnosta, mutta hengästyin matkalla huipulle todella paljon- mutta se takasi sen, että sinne päästyä fiilis oli kuin maailmanmestarilla.

On the top of the world

                                     Olen varma, että näin Suomeen asti. Vähintään.

Mutta pelkkä ylös kapuaminen ja maiseman ihmettely ei tietenkään riitä, oikeata kiipelyä oli tietenkin pakko kokeilla.

Tältä se mielessäni näytti....

...mutta tällaistahan se oikeasti oli.

Tuonne olisin ehkä jopa päässyt.

 Olin todella hyvä laskeutumisessa,uskalsin todella luottaa köyteen, oli huikea tunne olla ikäänkuin ilmassa, kävellä pitkin kalliota ja katsella maisemia. Mutta kiipeilyssä olin todella huono, en vieläkään ymmärrä, miten millin paksuisesta kielekkeestä voi saada sen verran tukea, että voi nostaa jalka"lihaksilla" itsensä ylöspäin. Mutta olen ainakin kokeillut, ja oli todella hauskaa vaikkakin myös todella raskasta. Hyvä olla kun on paha olla.

Meitä oli sen verran monta, että laskeutuminen venyi ja jouduimme kävelemään pilkkopimeässä alas kivien ja kantojen lomassa. Päivällä oli nähnyt mutalammikot, joita pyrki väistämään, mutta pimeässä astuin jalkani monta kertaa keskelle mutaa; roiskeet näkyvät housuissa polvissa asti.

Hän ja hänen kaverinsa söivät leipämme ja keksimme. Ja olivat matkaseurana pakettiauton takakontissa.

Illan ja kylmyyden jo laskeuduttua eräs italialainen tiedusteli minulta kuulemastaan "suomalaisesta legendasta". Odotin jotain vähintään Kalevan-tasoista tarinaa, mutta ihmetys koskikin "legendaa", jonka mukaan suomalaisnaiset nukuttavat lapsensa ulkona. Kylmässä. Lumen keskellä.

En oikein ensin ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten selitin, että olen itsekin nukkunut monet päiväunet ulkona vaunuissa ja että se on ihan normaali käytäntö Suomessa. Itse olin lähinnä huvittunut, mutta italialaistuttavani oli lähinnä epäuskoisen näköinen. Olen nukkunut lapsena ulkona ja jäänyt henkiin, siis eräänlainen elävä suomalainen legenda.